Kirjoitettu Muoto-lehdelle 2004
Ajat muuttuvat - mutta muuttuuko arkkitehtuuri? Kivi Sotamaa väittää, että ainakin sen pitäisi. 2000-luvun ihminen kaipaa kylmän asiallisuuden ja järkevän pelkistämisen sijaan eroottisia muotoja ja kokemuksia, jotka vievät funktionaalisuuden tuolle puolen.
"Paikka jossa kulttuurinen kokemus sijaitsee on yksilön ja kohteen välisessä mahdollisessa tilassa." DW Winnicott: Playing - Its Theoretical Status in the Clinical Situation (1971)
Kimalainen ja orkidea kehittyvät yhdessä. Orkidean kukan muoto viekoittelee kimalaista luokseen, ja kimalainen puolestaan sopeutuu täydellisesti orkidean kukkaan. Pölyttäessään kukan kimalaisesta tulee osa orkidean lisääntymismekanismia, orkideasta taas levitessään osa kimalaisen parvimaista yhteisöä.
Ihmiset ja rakennettu ympäristö ovat kuin kimalainen ja orkidea. Englantilainen psykoanalyytikko DW Winnicott on tutkinut, miten lapset kehittyvät esineiden kautta ja kanssa. Esineet ja rakennettu ympäristö ovat oleellinen osa ihmistä, eivät jotain ulkopuolista ja kylmän käytännöllistä.mKuitenkin suurin osa muotoilijoista ja arkkitehdeista perustelee töitään juuri käytännöllisyydellä. Muotoilussa käyttötarkoitusta kutsutaan yleisesti funktioksi, arkkitehtuurissa tilaohjelmaksi. Modernismin vanha hokema oli Form follows function eli muoto seuraa käyttötarkoitusta. Käyttötarkoitus syntyy kuitenkin yhtälailla muodon mahdollisuutena ja tekee sen hyvin ennalta-arvaamattomasti. On helppoa sanoa rakennuksen olevan toimiva, tyyliin “minun taloni kestaa maanjaristyksia paremmin” tai “minun taloni tuottaa uudenlaisen sosiaalisen tilan, missä ihmiset tapaavat toisiaan ja innovaatioita syntyy enemmän”. Väitteiden todentaminen on kuitenkin lähes mahdotonta. Arkkitehtien lausumat funktionaaliset perusteet ovatkin yleensä vain osa myyntipuhetta. Harva ostaa autoa sen takia, että se toimii. Se on oletusarvo: tietysti se toimii. Väri, muotoilu, ääni ja haju muodostavat autosta aistillisen, taiteellisen kokonaisuuden. Näistä “höpönhöpön”-ominaisuuksista on vain vaikeampi puhua kuin teknisistä ominaisuuksista. Silti juuri aistilliset elementit ovat arkkitehtuurin ja muotoilun ydin.
Funtionalismista on nykyisin olemassa hyvinkin hienostuneita muotoja. Itsekin uskoin niihin vielä vuosi sitten. Esimerkiksi Princetonin yliopiston johtaja, teoreetikko Stan Allen edustaa ajattelutapaa, jossa muodon ja käyttötarkoituksen suhde on löyhä. Suunnittelun lähtökohdaksi otetaan elämän arvaamattomuus ja muotoillaan ratkaisuja, jotka sisältävät mahdollisuuksia moninaisille toiminnoille. Uusi funktionalismi ei kuitenkaan poista perusongelmaa; sitä, että suunnitteluratkaisut perustellaan muka objektiivisella käyttötarkoituksella. Funktionaalisuutta ei voi todistaa objektiivisesti, on luotettava vain arkkitehdin sanaan. Jotkut arkkitehdit ovat jo aikaa sitten tiedostaneet ongelman ja löytäneet uusia lähestymistapoja. Columbian yliopistoa pitkään luotsannut Bernard Tschumi käsittelee tilaohjelmaa ikään kuin materiaalina. Han on kiinnostunut yllättävista tapahtumista. Tschumi pyrkii arkkitehtuurillaan luomaan edellytyksiä “elämän syntymiselle”, määrittelematta mitä sen pitäisi olla. Toista ääripäätä edustaa supertähti Frank O. Gehry. Toisinm kuin hänen rakennustensa mielikuvituksellisista muodoista voisi päätellä, hän onkin tilaohjelman tiukan järjestelyn mestarik, joka toteuttaa asiakkaiden vaatimukset tarkasti, jottei heillä olisi syytä puuttua suunnitteluun. Gehry siis paneutuu funktioon, jottei se pääsisi “häiritsemään” muodonantoa taimmateriaalivalintojaa. Kuvaavasti Gehry ei näe kuvanveiston ja arkkitehtuurin välillä eroa.
Arkkitehtuurin ja muotoilun kärki on jo kaukana kaiken funktionalismin tuolla puolen. Kuumin keskustelu aiheesta keskittyy “Kalifornian koulukunnan” ympärille, johon kuuluvat muun muassa arkkitehdit Robert Somol, Sylvia Lavin ja Greg Lynn sekä kriitikko, teoreettikko, kuraattori ja viimeksi elokuvaohjaaja Jeffrey Kipnis. Keskustelun ohjelmasta on korvannut keskustelu tunnelmista. Lähtökohtana on, että arkkitehtuurin ja muotoilun “toimimiselle” muodon, materiaalien, värin, valon ja kuvioiden luoma tunnelma on tärkeämpää kuin ergonomia tai rakenteiden organisointi. Arkkitehtuuri ja muotoilu luovat uusia elämyksiä ja kokemuksia, jotka reagoivat herkästi nopeasti muuttuviin kaupunkeihin - aivan kuten me ihmisetkin. Lasilaatkot ja valkoiset funkkisvillat ovat hienoja muistoja viime vuosisadan alusta. 2000-luvun maailma ja ihminen ovat toisenlaisia. Oma tuntosarveni vipattaa nähdessäni Herzog & de Meuronin Labanin tanssikeskuksen monivärisen nestemäisen julkisivun tai Jean Nouvelin ja Philippe Starckin mustan, mystisen kiiltävän oopperatalon, jonka sisällä kelluu kultaisia konserttisaleja. Eksoottisia värejä, hienostuneita materiaaleja, eroottisia muotoja. Kaikkein merkittavin uusi rakennus on mielestäni Rem Koolhaasin kirjasto Seattlessa. Sen merkittävyys ei “toimivuudessa” - siinä, että Koolhaas järjestäisi kirjaston jotenkin uudella nerokkaalla tavalla. Seattlen kirjasto tuottaa uuden tunnelman, elämyksen siitä, mitä kirjasto on ja miten kirjastossa ollaan. Se luo epäsymmetrisellä hahmollaan, verkkosukkahousuihollaan ja rikkailla sisätilan materiaaleillaan maailman, joka vastaa kokemustamme tämän vuosituhannen maailmasta. Arkkitehtuurin teoksena sen suhde ihmisiin on samankaltainen kuin uuden nerokkaan musiikin tai kirjan. Kaikki ovat kokeneet, millaista nautintoa tuottaa se, kun omat jäsentymättömät ajatukset täydellistyvät jonkun tekstissä tai vaikkapa musiikissa. Ajatellaan vaikkapa miten Jimi Hendrixin musiikki kiteytti 1960-ja -70-luvun tunnelman tai Aphex Twin 90-luvun alun maailman, ainakin minulle. Arkkitehtuurin ja muotoilun tehtävä on luoda itsensä uudenlaiseksi orkideaksi uusille kimalaisille