• Kivi Sotamaa

Sattuma designerina

Kirjoitettu Muoto-lehdelle 2003

Design suomennetaan yleensä muotoiluksi, muodonannoksi. Uuden suunnittelu olisi siis uusien muotojen luomista. Kivi Sotamaa ehdottaa toista lähestymistapaa: Entä jos muotojen antaa vain “muotoutua” - syntyä itsestään? Mitä on design, kun se heittäytyy luonnon ja sattuman armoille?

Suomalaisessa design-keskustelussa luonnosta puhutaan inspiraation lähteenä - kyllästymiseen asti. Itse en ole romanttisessa mielessä kiinnostunut luonnosta, en luonnonmuotojen toistamisesta, lainaamisesta tai kopioimisesta. Olen kiinnostunut luonnosta designerina - siitä miten luonto “suunnittelee” Suomen saariston kalliomuodostelmat, Saharan dyynit, cumulus-pilvet tai silliparvet. Luonnon design-salaisuus piilee erilaisissa prosesseissa - itseorganisoitumissa, eroosioissa, evoluutiossa - joissa moninaisten materiaalien ja voimien yhteisvaikutus tuottaa muodon. Tuttu esimerkki lapsuudesta on kalvo, jonka saippuavesi muodostaa rautalankasilmukassa. Toinen, meille suomalaisille läheinen luonnon “designer” oli jääkausi: hitaasti liikkumalla, painamalla ja kuluttamalla se muokkasi Suomelle ominaiset muodot - pitkät harjumuodostelmat, matalat järvet ja hiidenkirnut.

Miten ihminen sitten voisi käyttää prosesseja muotoillessaan? Suunnittelijat ja taiteilijat käyttävät muodonantoprosesseja ainakin kolmella eri tasolla. Ensimmäinen tapa on työstää jonkin prosessin kautta suoraan itse lopputulosta; näin tapahtuu tyypillisesti kuvanveistossa. Arkkitehtuurissa toimitaan abstraktimmalla tasolla. Siinä keskitytään suunnitteludokumenttien tuottamiseen ja saatetaan käyttää esimerkiksi tietokoneohjelmiin perustuvia prosesseja. Muodot syntyvät ensin kovalevylle, sitten vasta fyysisesti. Kolmannella tasolla prosessi jatkuu lopputuotteen valmistuttua. Muodon muutoksesta tehdään tuotteen tai teoksen sisäänrakennettu ominaisuus. Hyvä esimerkki ovat ympäristötaideteokset, joiden luonne muuttuu jatkuvasti sään seurauksena. Prosessityöskentelyn uranuurtajia ovat olleet etenkin 1960-luvun amerikkalaiset minimalisti- ja post-minimalistitaiteilijat. He tutkivat sekä prosesseihin perustuvia taideteosten syntytapoja että itse taideteosta prosessina. Donald Judd yritti vapautua sommittelusta ja etsi metodia, joka olisi jollain tapaa suora ja “vääjäämätön”. Robert Smithsoninin työ Spiral Jetty (Utah, 1970) oli mudasta, suolasta ja kivistä mereen rakennettu suuri spiraali, joka muutti muotoaan virtausten ja sään vaikutuksesta. Smithson siirsi katsojan huomion pois taitelijan tarkoin määräämästä lopputuloksesta teoksen prosessimaisuuteen ja sattumanvaraisuuteen. Samaa sattumanvaraisuutta “sallii” omassa työssään arkkitehtuurin avantgardeen kuuluva Greg Lynn. Lynn on kehittänyt “evolutionäärisiä” tietokoneavusteisia suunnittelumetodeja, joissa suunnitelma on vain siemensolu, joka kehittyy ja muovautuu erilaisiksi versioiksi riippuen esimerkiksi käyttäjien tai maaston ominaisuuksista.

Tavanomaisemmassa suunnittelussa siirtymä medioiden välillä, esimerkiksi mallista piirustukseen, perustuu hyvin henkilökohtaiseen tulkintaan. Prosessityöskentelyssä medioiden väliset siirtymät toteutetaan suoraan, ilman tulkintaa, mekaanisina muunnoksina. Suunnittelijan rooli tällaisessa prosessissa on luoda ja rakentaa prosessi ja siinä toteutettavien muunnosten säännöt. Itse muoto hahmottuu “automaattisesti”, aivan kuten saippuavesipinta hakeutuu itsestään muotoonsa. Toinen, tosin täysin erilainen esimerkki on saksalainen arkkitehti Frei Otto, joka on koko uransa ajan tutkinut kasvien rakenteita - elollisen ja elottoman “itsemuodostumista (self-formation). Etsiessään optimaalista pintamuotoa katosrakennelmille hän käytti saippuavesikalvoja tersälanka pienoismalleissa, aivan kuten lapsi saippuakuplia puhaltaessaan. Niiden avulla hän suunnitteli muun muassa matemaattisilla laskelmilla määriteltyjä minimipintoja vuoden 1972 Münchenin Olympialaisten kattorakenteiksi. Suorempi yhteys luomisprosessin ja lopputuloksen välillä näkyy legendaarisen taidemaalarin, Jackson Pollockin (1912-1956) ja brasilialaisen Ernesto Neton (1964) töissä. Pollock yritti olla maalaamatta vaan sen sijaan roiski maalia. Hänen poikkeuksellinen työskentelymetodinsa saikin hyvin kuvaavan nimen “Action Painting” - toimintamaalaus. Brasilialainen kuvanveistäjä Ernesto Neto taas käyttää uusissa töissään mateemaattisten laskelmien sijaan käden “virheliikkeitä”. Hänen Casa Fora -teoksensa (2003) on rakennettu leikkaamalla suurella sahalla kappaleita vaahtomuovista ja rakentamalla niistä tiloja. Sahaamisen mekaniikka aiheuttaa kappaleiden pintarakenteen ja muotojen osittaisen sattumanvaraisuuden. Neton saha toimii tavallaan kuin liikkuva jää Suomen maaperällä.

Yhteistä eri prosessityöskentelyn tasoilla on se, että suunnittelija (tai taiteilija) toimii askeleen päässä itse kohteesta: hän ohjaa prosessia, mutta vaikuttaa vain välillisesti tuotettavaan kohteeseen, oli se piirustus tai fyysinen rakenne. Tavanomaisemmin “muotoa antava” suunnittelija on usein liiankin lähellä työtä. Lopputulokseen vaikuttavat suunnittelijan omat ennakkokäsitykset ja kulttuuriset rajoitteet, jotka johtavat usein köyhdyttävään yksinkertaistamiseen: lukemattomista mahdollisuuksista löytyvät lopulta vain ne tutuimmat. Prosessimainen työskentelytapa sen sijaan mahdollistaa etäisyyden ottamisen itse työhön, minkä seurauksena suunnittelija voi käsitellä hyvinkin monimuotoista ja rikasta aineistoa ennakkoluulottomasti. Sallimalla sattuman vaikutuksen suunnittelija pääsee ulos henkilökohtaisista ja samalla kulttuurisidonnaisista rajoistaan. Esimerkiksi Ernesto Neton ja Frei Otton tuottamat muodot toimivat tasolla, joka on välitön, yhteinen ja ymmärettävä hyvin erilaisista kulttuuriesta tuleville ihmisille. Neton töistä onkin sanottu, että “ne sivuttavat järjen kielen ja pakottavat kävijän antautumaan tuntemuksille herättäen mielikuvia ja tulkintoja.(Paulo Herkenhoff, essee ARS01 näyttelykatalogiin, 2001).

Onko prosessityöskentelystä löydettävissä muita etuja kuin edellä mainitut taiteelliset saavutukset - voiko prosessityöskentelystä olla hyötyä? Nykypäivänä kaksi kenties suurinta suunnittelijoita kohtaavaa haastetta ovat kaupunkien monikulttuurisuus ja ennalta-arvaamattomuus. Prosessityöskentely on käyttökelpoinen, ehkä jopa ainoa hyvä metodi haasteisiin vastattaessa. Prosessiin antautumalla suunnittelija voi “tuntea olonsa mukavaksi” odottamattomien tekijöiden vaikutuksessa ja jopa valjastaa ne palvelijoikseen. Monikultturillisuuden keskellä prosessityöskentely antaa tekijälle mahdollisuuden astua subjektiivisen minänsä ulkopuolelle. Uusien muotojen sijaan suunnittelija pääsee tasolle, joka sijaitsee muodon tuolla puolen. Optimistisesti voisi toivoa, että tältä alueelta löytyisi muotoja, jotka eivät erottelisi vaan yhdistäisivät ihmisiä ja veisivät meidät - jopa - lähemmäksi luonnon evoluution tuottamaa maailmaa.

  • Facebook App Icon
  • Instagram App Icon