Kaikki arkkitehdit on paperiarkkitehtejä. He eivät itse rakenna vaan laativat ohjeita joiden avulla rakennuksia toteutetaan. Arkkitehtuuri, enemmän kuin mikään muu ala, on erikoistunut virtuaalisten kuvausten tuottamiseen. Aiemmin nämä kuvaukset tuotettiin käsin piirtämällä, nykyään tietokoneavusteisesti.
Paperiarkkitehtuuriksi ja nyttemmin virtuaaliarkkitehtuuriksi tai digitaaliarkkitehtuuriksi on kuitenkin kutsuttu nimenomaan toteuttamattomia arkkitehtuuritöitä, joiden päätarkoitus on kehittää uusia konsepteja sekä välineitä ja prosesseja joilla arkkitehtuuria tuotetaan. Paperiarkkitehdeiksi ja digitaaliarkkitehdeiksi on kutsuttu niitä suunnittelijoita, jotka tekevät tätä kehitystyötä. Täysin virheellisesti on kuviteltu, että nämä “paperiarkkitehdit” eivät olisi kiinnostuneita rakentamisesta. Lähes kaikki menestyvimmät ja tunnetuimmat arkkitehdit tänä päivänä ovat olleet ja ovat yhä myös “paperiarkkitehteja.”
Paperiarkkitehtuuriteokset ja innovaatiot ovat mullistaneet arkkitehtuuria voimakkaammin kuin yksikään itsenäinen rakennus. Brunelleschin kehittämä perpektiivipiirustus, myöhemmät geometriseen projektiopiirustukseen liittyvät keksinnöt ja nyttemmin digitaalinen animaatioteknologia ovat kaikki vaikuttaneet suunnitteluun radikaalisti. Monet merkittävät konseptit ovat kiteytyneet paperiarkkitehtuuritöisssä ja levinneet sieltä todellisuuteen, esimerkkinä mainittakoon Ludwig Mies van der Rohen Berlin Skyscraper Projects –piirustukset, joissa modernismi saavutti kristallisaationsa, Le Corbusierin Maison Dom-Ino perspektiivi ja Ron Herronin Walking City.
Käsitteet paperiarkkitehdit ja paperiarkkitehtuuri syntyivät varsinaisesti 70-luvulla kun lamaantunut maailmantalous ajoi lahjakkaimmat arkkitehdit opettamaan kouluihin, jossa graafisesta kokeellisesta työstä jalostui arkkitehtuurin tutkimusmetodi. Tärkeimpinä innovaatiokeskuksina toimivat Lontoon Architectural Association -koulu ja New Yorkin Institute for Architecture and Urban Studies. Akateemisessa maailmassa arkkitehdit kohtasivat ajatuksia muilta aloilta - filosofiasta, elokuvasta, linguistiikasta, kirjallisuusteoriasta – jotka vaikuttivat voimakkaasti töiden sisältöön. AAn opiskelijat kuten Rem Koolhaas ja Bernard Tschumi halusivat tehdä arkkitehtuurista radikaalin sosiaalisen ja poliittisen yhteiskunnalisen uudelleensyntymisen välineen. Toiset keskittyivät merkityksiin tai niiden menetykseen: Daniel Libeskind sukelsi arkkitehtoonisen tietoisuuden ja prosessien fenomenologiaan ja Peter Eisenman teki älyllisen matkan strukturalistisen ja post-strukturalistiseen linguistiikkaan. Kolme vuosikymmentä myöhemmin Rem Koolhaas palkittin arkkitehtuurin Oscarilla elämäntyöstään ja Daniel Libeskind voitti juuri kilpailun vuosisadan rakennusprojektista World Trade Centerin uudelleenrakentamiseksi.
Tänä päivänä paperiarkkitehdeista on tullut “digitaaliarkkitehtejä.” Jotkut, kuten Zaha Hadid on ollut molempia. Tietokoneavusteista suunnittelua luovasti hyväksikäyttävät suunnittelijat ja ryhmät kuten Asymtote, dECOI, FOA, Greg Lynn, OCEAN NORTH, Reiser Umemoto ja UN Studio ja muodostavat kansainvälisen avant-garden, joka haastaa “perinteisten” arkkitehtien käsityksen arkkitehtuurista ajattomana, staattisena, muotokielellisesti puhtaana ja autonomisena taiteena ja pyrkii tekemään arkkitehtuurista dynaamista ja monimuotoista. Perinteisesti arkkitehtuuria on suunniteltu abstraktissa suorakulmaisessa koordinaatistossa kun taas digitaaliarkkitehdit ajattelevat arkkitehtuurin sijoittuvan tilaan, jossa on voimia ja liikettä ja hyväksikäyttävät tietokonetta niiden mallintamiseen ja välineellistämiseen suunnittelutyössä. Mielikuva digitaaliarkkitehdeistä suunnittelijoina, joita ei kiinnosta rakentaminen on yhtä virheellinen kuin mielikuvat 70-luvun paperiarkkitehdeistakin olivat. Merkittävimmät arkkitehdit ja toimistot maailmassa ovat tällä hetkellä 70- luvun paperiarkkitehtejä ja seuraavan 30-vuoden aikana monet merkittävimmistä rakentavista toimistoista tulevat kehittymään nuorista “digitaaliarkkitehdeistä”, jotka eivät ole tarttuneet rakentamiseen automaattisesti sitä kriittisesti tarkastelematta ja tutkimatta teknisenä ja kulttuurisena toimintana.
Kesäkuun 25. päivä tänä vuonna itävallassa oli mielenkiintoinen paperiarkkitehtuuritapahtuma: Wienin Angewante Kunst –yliopiston arkkitehtiosaston professori Wolf Prix - legendaarisen COOP Himmelblau arkkitehtuuriradikaaliryhmän perustajajäsen - oli junaillut kanssaprofessoreikseen kaksi paperiarkkitehtia alenevassa polvessa; Zaha Hadidin (53v) ja Greg Lynn (39v). Kaikkien kolmen professorin kurssien päätöskritiikit järjestettiin yhtenä jukisena tapahtumana ja arvostelujuryyn kutsuttiin muunmuassa Jeffrey Kipnis, Aaron Betsky, Bart Lootsma, Hani Rashid sekä allekirjoittanut. Seurasi kaksi päivää kritiikkitilaisuuksia, joiden aikana arkkitehtuuri ei tunntunut arkiselta, tekniseltä taiteenlajilta vaan yhteiskunnallisesti merkittävältä toiminnalta, joka voi vaikuttaa sen sosiaalisiin ja poliittisiin rakenteisiin. Opiskelijat seurasivat tapahtumaa innoissaan ja imivät itseensä joka hiukkasen positiivista energiaa: Keskustelu liikkui teknologiasta, filosofiaan, taiteeseen, muotiin, fysiikkaan ja musiikkiin.Yksi ehdottomia huippuhetkiä on Kipniksen ja Prixin välinen tunnin väittely Jimi Hendrixin soittotekniikoista ja hänen musiikkinsa rakenteesta.
Läsnäolevat “paperiarkkitehdit” omasivat rock-tähtien kaltaista statusta ja asennetta - ainakin nuorten opiskelijoiden silmissä. Prix kulki kaikkialle palamaton iso sikari suussaan ja vaikutti enemmän Rolling Stonesin jäseneltä kuin arkkitehdiltä, Jeff Kipnis oli kuin amerikkalaisen Talk Shown supertervävä, notkea ja nopea isäntä, Zaha ylevä aristrokraattinen kuningatar-äiti veistosmaisessa Myiake puvussaan ja Greg sydämmellinen nero ja nörtti, joka näyttää Japanilaisen uskonkultin pörrötukkaiselta johtajalta. He olivat esimerkkejä arkkitehdeistä, jotka eivät ole budjettien ja säädöksien sitomia marisijoita ja asiakkaan toiveiden illustroijia vaan optimistisia, intohimoisia persoonia - ajattelijoita ja vaikuttajia yhteiskunnassa. “Paperiarkkitehtejä”, jotka haluavat rakentaa, mutta ei millä tahansa ehdoin. He pyrkivät kehittämään omaa osaamistaan ja osallistumaan arkkitehtuuridiskurssiin tekemällä toteutumattomia suunnitelmia, rakentamalla installaatioita ja väliaikaisrakenteita, kirjottamalla kirjoja ja suunnittelemalla huonekaluja (mm. Alvar Aalto loi kansainvälisen maineensa nimenomaan huonekaluilla, ei arkkitehtuurillaan)
Nämä “paperiarkkitehdit” menestyvät ideoittensa ja visioittensa nerokkuuden, viehättävyyden ja rakentavuuden ansioista, johon arkkitehtiyhteisö, opiskelijat ja parhaimmillaan suuri yleisö reagoi. Heidän visionsa ja innovaationsa ovat elinvoimaisia vaikuttavat rakennettuun ympäristöön ensimmäiseksi toisten arkkitehtien kautta ja samalla tekevät luojistaan mediatähtiä. Tätä tähteyttä paperiarkkitehdit pyrkivät itse ruokkimaan, koska heidän ensimmäiset omat rakennetut työnsä tulevat perustumaan julkiseen kiinnostukseen heidän visioistaan. Paperiarkkitehtien uran murrosvaiheen ongelma on uusien ajatusten toteuttaminen konservatiivisessa rakennusteollisuudessa ilman “tavanomaisetn arkkitehtien” kokemusta. Rakentamiseen vaadittavan toimistoinfrastruktuurin sekä oikeiden yhteistyökumppaneiden löytäminen vie aikansa. Hyväksi arkkitehdiksi kehittyminen vaatii sinnikkyyttä, lahjakkuutta ja ennen kaikkea oikeaa asennetta - asennetta, jota nykyarkkitehtuurin kummisetä Frank Gehry peräänkuulutti FOAn Alejandro Zaera Polon tekemässä haastattelussa vuonna 1995: “ Arkkitehdit piileskelevät funktioiden, budjettien, rakennusmääräysten, painovoiman, asiakkaan ja ajanpuutteen takana... Se on pakoa! He vapauttavat itsensä vastuusta koska ovat laiskoja tai koska heillä ei ole lahjoja tai ideoita. Minun pitää ratkaista kaikki samat ongelmat kuin muidenkin rakentaessani. Mutta mitä sen jälkeen? Mitä sinä teet?”