• Kivi Sotamaa

Emergenssiarkkitehtuuri

Ajatuksia Charles Jencksin kirjan The Architecture of the Jumping Universe pohjalta


Gillez Deleuze on esittänyt että maailma voidaa käsittää koostuvan kappaleista/kokonaisuuksista (bodies) ja niiden välillä olevista tapahtumista (events). Suunnitteluprosessi on niiden järjestelmien muokkaamista, jotka muodostavat edellämainitut tapahtumat. Jeffrey Kipnis esitti Ohiossa pidetyssä Microscopic Processes in Design konfrenssissa 1998 seuraavan esimerkin kuvatakseen kappaleiden (bodies) välillä olevia tapahtumia ja järjestelmiä, jotka muodostavat ne: Kahden ihmisen tanssiessa tangoa moninaiset erilaiset järjestelmät kutoutuvat yhteen ja antavat tapahtumalle sen “muodon”. Tapahtumaan vaikuttavat esimerkiksi tila, jossa tanssi tapahtuu, tanssijoiden vaatteet, tanssin säännöt, tanssijoiden ilmeet, rypyt heidän kasvoissaan, sukupuolien välinen vetovoima jne. Tango on kuin pyörre, jonka moninaiset eri elementit kutoutuessaan yhteen hetkellisesti muodostavat.


Charles Jencks esittää kirjassaan The Architecture of the Jumping Universe ajatuksen, että hyvän taiteen, arkkitehtuurin, ruuan tai musiikin tärkein omnaisuus on organisaatiollinen syvyys, sama syvyys, mikä on läsnä Kipniksen esimerkissä tangosta. Organisaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä tiheyttä, jolla eri järjestelmät ovat kytköksissä toisiinsa. Se sijoittuu järjestyksen eli yksinkertaisen säännönmukaisuuden ja kaaoksen eli äärimmäisen monimutkaisuuden välimaastoon.


Esimerkkinä järjestyksestä ja yksinkertaisuudesta taiteessa Jencks esittää Malevichin taulun White on White ja Rodchenkon työn Black on Black. Molemmat työt ovat mahdollisimman yksinkertaisia, säännönmukaisia ja järjestäytyneitä. Yrittäessään arvata työn kokonaisuuden katsomalla vain osaa siitä, huomaa että ne ovat myös hyvin ennalta-arvattavia. Toisena ääripäänä hän esittää Jackson Pollockin vapaamuotoiset Action Painting työt esimerkkinä mahdollisimman sattumanvaraisista ja monimutkaisista teoksista. Jencks rinnastaa yksinkertaiset, täysin järjestäytyneet työt kliseihin, iskulauseisiin ja tavalliseen “tyhmään laatikkoon”, jossa on lasi ja teräs fasadi ja joka löytyy joka kaupungin keskustasta. Monimutkaisista töistä toisessa ääripäässä hän esittää esimerkkinä sanakirjat, tietosanakirjat ja listan trillioonasta vasta löydetystä galaksista. Näiden kahden ääripään välissä ovat työt kuten Summa Theologica (Thomas Aquina) tai Hamlet. Niissä on molemmissa vähän järjestystä ja vähän kaaosta. Niissä on sisäinen rakenne. Tämän kaltaisia töitä tullaan tulkitsemaan uudelleen ja uudelleen, koska teoksen rikas sisäinen organisaatio antaa mahdollisuuden moninaisille tulkinnoille.


Taiteessa organisaatiollinen syvyys tarkoittaa, että taideteoksessa on mahdollisimman monia merkityksen tasoja. Organisaatiollista syvyytä voidaan sanoa olevan paitsi Shakespearen Hamletissa, niin myös lasissa hyvää viiniä, aivojen rakenteessa tai ihmisen immuunijärjestelmässä. Taiteessa tai arkkitehtuurissa organisaatiollinen syvyys on suoraa seurausta siitä miten moninaisesti teos on koodattu.


Herää kysymys siitä, miten organisaatiollista syvyyttä voidaan suunnitella ja miten organisaatiollisesti syvä arkkitehtuuri toimii. Vastaukseksi esitän seuravaa strategiaa: Suunnitteluprosessissa on ensin analysoitava ne järjestelmät, jotka tulevat muodostamaan projektin ja sitten luotava niille koreografia, joka maksimoi niiden erilaiset keskinäiset kytkökset. Luonnollista on mielestäni rajoittaa järjestelmien määrä minimiin ja maksimoida niiden erilaiset keskinäiset vuorovaikutussuhteet, jolloin voidaan mahdollisimman vähin keinoin saavuttaa mahdollisimman rikas ja monimuotoinen lopputulos. Oleellista on, että eri järjestelmät punotaan yhteen siten, että ne pysyvät itsenäisinä ja niiden keskinäiset suhteet jatkuvasti muuntuvat. Esimerkiksi rikkaiden visuaalisten efektien tuottamiseksi rakennuksen fasadin eri kerroksien välinen etäisyys ja niiden materiaali voi vapaasti muuntua, jolloin jo kahden kerroksen avulla voidaan tuottaa suuri määrä erilaisia yhdistelmiä fasadin ”ulkopinnassa”.


Esittämäni strategian tilallisia seurauksia on esimerkiksi se, että siirtymä tilassa yhdestä tektoonisesta tilanteesta toiseen tapahtuu sulavasti. Siirtymätilassa kaikki järjestelmät eivät koskaan katkea samalla hetkellä, vaan toisten katketessa toiset aina jatkuvat. Eri järjestelmien epäjatkumokohdat ovat harvoin samassa paikassa, vaan pikemminkin sijoittuvat vapaasti tilaan. Esimerkiksi pinnan suunta voi muuntua ja sitä myötä sen käyttötarkoituskin, mutta sen pintamateriaali voi jatkua, tai pintamateriaali voi muuttua, mutta geometria ja käyttötarkoitus pysyä samana.


Esitetyt esimerkit ovat hyvin pragmaattisia yrittäessään selittää joitakin esittämäni strategian käytännön seurauksia. Todellisuudessa suunnittelija tai taiteilija luonnollisesti käyttää hyväkseen kaikkia aistejaan, intuitioaan ja tietoa, joka hänellä on. Sen seurauksena hän työskentelee tiedostaen ja tiedostamattaan lukuisten eri järjestelmien kanssa samanaikaisesti.


Teoksissa, joissa on organisaatiollista syvyyttä kaikki järjestelmät punoutuvat yhteen, niin että kokonaisuudesta tulee äärimmäisen integroitu. Tämänkaltaisen kokonaisuuden yleisiä käyttäytymistapoja voidaan ennalta arvata ja kontrolloida, mutta sen tarkempi käyttäytyminen on monien toisiinsa kykeytyneiden järjestelmien vuorovaikutuksen tulos, eikä sitä voida tarkkaan ennalta määrittää. Kokonaisuuden spesifiset toiminnot ovat emergenttejä. Lähestymistapaa voisi kenties kutsua Emergenssiarkkitehtuuriksi. Kokonaisuuden eri osat ovat keskenään niin integroituja ja interaktiivisia, että arkkitehtooniset efektit ilmenevät reaaliajassa, ilman että niitä voidaan tarkkaa ennalta määrätä. Emergenssiarkkitehtuurista löytyy monia mahdollisia merkityksen ja tulkinnan tasoja, se on joustavaa, adaptiivista, dynaamista, jatkuvasti muuntuvaa, jatkuvasti kehittyvää. Analogisina rakennelmina voitaisiin esittää esimerkiksi sademetsät. Molemmissa tapauksissa monimutkainen järjestelmien tai organismien verkosto sisältää erilaisia ja myös ylimääräisiä elementtejä. Tämä multivalessi tulee toimeen haasteiden, tautien, ja uhkien kanssa paremmin kuin yksinkertainen rakennelma. Yleensäkin luonnossa ja kulttuurissa kompleksisuuden on oletettu tuovan mukanaan korkeampia tasoja herkkyyttä, tunnetta, hienovaraisuutta, luovuutta - kaikkia niitä asioita, joita pidämme “korkeampina”, “edistyksellisinä”, lyhyesti sanottuna “hyvinä”.



  • Facebook App Icon
  • Instagram App Icon