Kirjoitettu Muoto-lehdelle 2003
Form follows function - muoto seuraa tarkoitusta - kuuluu yksi hyvän designin perusväittämistä. Entä jos designia ei katsotakaan tarkoituksesta käsin? Entä jos järjesn sijaan annetaan valta muotoilun herättämille tunteille? Kivi Sotamaa palaa puolen vuoden takaisen Mood River -näyttelyn tunnelmaan.
Näyttelijä Audrey Hepburn kirjoitti säveltäjä Henry Mancinille vuonna 1961 Aamiainen Tiffanylla -elokuvan musiikista:
Rakas Henry,
näin juuri elokuvamme, tällä kertaa musiiikkisi kanssa. Elokuva ilman musiikkia on vähän kuin lentokone ilman polttoainetta. Oli se kuinka kaunis tahansa, olemme silti kiinni maassa ja todellisuudessa. Musiikkisi on nostanut meidät liitelemään. Olet kissoista makein - ja säveltäjistä herkin!
Rakkaudella, Audrey
Muotoilu on kuin Mancinin elokuvamusiikki. Se soi jokapäiväisyyden ja käytännöllisyyden pinnan alla, tuo tunteet ja eläyksellisyyden materiaaliseen ympäristöömme.
Vuonna 1934 arkkitehti Philip Johnson kuratoi New Yorkin MoMassa näyttelyn nimeltä Machine Art, joka sisälsi koneita, niiden osia, tieteellisiä instrumentteja ja jokapäiväisiä tavaroita. Johnson ei ollut kiinnostunut pelkästään esineiden funktionaalisuudesta vaan niiden estetiikasta. Machine Artiin kootut käyttöesineet olivat ennen kaikkea visuaalisesti kiehtovia: yksinkertaisia, geometrisiä, rytmisiä ja elegantteja. Jälkeenpäin tarkasteltuna sinänsä merkittävässä näyttelyssä oli yksi rasite: pyrkimys luoda ja etsiä - kuten siihen aikaan yleensäkin - joitain ajattomia muotoilun ideaaleja. Myös Johnson itse on myöhemmin arvioinut lähtökohtiaan kriittisesti. Viime vuoden alussa Johnsonin ystävä ja yksi aikamme parhaista arkkitehtuuriteoreetikoista Jeffrey Kipnis kuratoi Machine Artin innoittamana näyttelyn nimeltä Mood River Ohion Wexner Center for Artsiin. Kuten edeltäjänsäkin, se korosti muotoilun taiteellisia ja tunteellisia ulottuvuuksia.
Näyttelyn nimi viittasi paitsi Aamiainen Tiffanylla elokuvan Moon River -teemakappaleeseen, myös erikseen sanoihin Mood ja River. Mood, suomeksi tunne, mieliala, tunnelma, liittyi näyttelyn ehkä rohkeimpaan ehdotukseen: siihen, että ei ole olemassa ainoastaan uusia ideoita vaan myös uusia tunteita. Kipnisin mukaan muotoilun merkitys esineille on monin tavoin sama kuin musiikin merkitys elokuvalle. Näyttelykatalogissa hän ottaa esimerkiksi Pavarottin tulkitseman Puccinin Nessun Dorman, joka liikuttaa vakkei italiaa ymmärtäisikään. Kappale ei vaadi edes itse oopperan juonen tuntemusta, vaan se elää omaa elämäänsä itsenäisenä teoksena. Samalla tavoin jotkut esineet, kuten Mood Riverissä esillä olleet veistokselliset Verner Pantonin muovituolit tai Enronin insinöörien suunnittelema 750kilowatin turbiininsiipi, ylittävät aina funktionaalisen ulottuvuutensa ja herättävät tunnereaktion.
Näyttelyn nimen toinen sana River, joki tai virtaus, havainnollisti sitä syvällistä maailmankuvan muutosta, jonka keskellä elämme. Vielä Machine Artin päivinä todellisuus koettiin sangen staattisena ja yksioikoisena. Avaruusalus Apollon kuvat avaruudesta näyttivät maailman ensi kertaa elävänä organismina. Avaruudesta katsottuna maailma näytti syvältä, nestemäiseltä, vivahteikkaalta ja kerrokselliselta oliolta. Venäläinen kosmonautti sanoikin, että Maan oikeampi nimi olisi Vesi. Nykyinen kuva Maasta, ja sen myötä todellisuudestamme, onkin vesistöjen tapaan dynaaminen, verkostunut ja monimuotoinen.
Designnäyttelyt harvoin pystyvät pelkällä esineiden esillepanollaan herättämään kävijässä tuntemuksia. Mood Riverissä River-sanaa toteutui näyttelyarkkitehtuurissa: tuhannet esineet muodostivat koko museon läpäisevän virtaukseen, jossa ilmeni ryhmittymiä, erilaisia muodostumia ja ryhmittymiä - pyörteitä, parvia, pilviä ja putouksia. Kaikki näyttelyesineet, riippumatta siitä olivatko ne käyttö-tai taide-esineitä, oli esitetty irrotettuna varsinaisesta tarkoituksestaan. Esimerkiksi tuolit oli ripustettu kahden tason ja tilan väliin pilveksi, jossa eri tuolityyppien muoto, materiaalit ja värit muuntuivat vähitellen ja liudentuivat toisiinsa. Hammasharjat ja yksittäiset veistokset esitettiin samanarvoisina; näin katsoja koki erilaiset esineet ensisijaisesti abstrakteina - muotoina, väreinä ja materiaaleina.
Nyt, puoli vuotta sulkeutumisena jälkeen Mood River on jäänyt mieleeni ainutlaatuisena ja merkittävänä näyttelynä. Se ei kiinnittänyt katsojan huomiota niinkään yksittäisiin näyttelyesineisiin vaan niiden väliseen näkymättömään tilaan - esineiden välille muodostuviin yhteyksiin ja jatkumoihin. Näyttelyssä saattoi ihmeellisellä tavalla kokea, kuinka muotoilu virta kulki Colgaten hammsharjoista Porshe Boxterin takavaloihin, sieltä Philippe Starckin käsipainoihin, Frank Stellan taideteokseen ja Frank O. Gehryn pienoismalliin. Mood River näytti, miten rajoittunut maailmamme on, jos sitä tarkastellaan vain silmin eikä tuntein.
(663 views)
Comments