• Kivi Sotamaa

Alvar Aalto kaupunkisuunnitelijana nykynäkökulmasta

Teksti vuodelta 1998


Alvar Aalto oli modernisti. Arkkitehtuurin modernismissa pyrittiin eroon vanhoista hierarkioista ja luomaan uusi aikaisempaa demokraattisempi ja homogeenisempi tila. Vaikkakin hyvää tarkoittaen etsittiin uutta progressiivista ja “valaistunutta” arkkitehtuuria oli tuloksena monia tragedioita. Modernismin periaatteena oli pyyhkiä vanha pois ja korvata se uudella. Tämä oli periaate esimerkiksi Le Corbusierin suunnitelmissa uudeksi Pariisiksi. Monet modernistien, ja Aallon, periaatteista - kuten taistelu universaaleita oikeuksista ja progressiivisen teknologian tukeminen - ovat vieläkin merkityksellisiä. Kuitenkin modernistien kyvyttömyys olla herkkiä kompleksisia, heterogeenisiä kuttuurillisia ja muodollisia elementtejä kohtaan on johtanut liikkeen arvosteluun ja kyseenalaistamiseen. Aallon kohdalla on kuitenkin mainittava, että Aalto, kuten Corbusierkin olivat äärimmäisen taitavia suunnittelijoita yksittäisten rakennusten mittakaavassa. He reagoivat fyysiseen, sosiaaliseen ja poliittiseen ympäristöön herkästi. Aallon rakennukset ovat äärimmäisen kompleksisia, kerrostuneita, ympäristöönsä tarkasti reagoivia ja toiminnallisesti muuntuvia. Sekä Aallon, että Corbusierin kohdalla modernistinen ideologia aiheuttaa ongelmia vasta liikuttaessa kaupunkisuunnittelun mittakaavassa.


Form Follows Function -iskulause on hyvä esimerkki modernistisesta, lineaarisesta ajatustavasta. Modernistien, kuten Aallon kaupunkisuunnitelmissa ajatusmallin aiheuttamat ongelmat tulevat selkeästi esille. Tabula Rasa -lähestymistapa johti historiallisten ja muiden kerrostumien tuhoamiseen kaupungissa ja vei kaupungilta pois sen rikkauden ja syvyyden. Esimerkiksi artikkelissaa Hufvudstadsbladetiin 1954 Aalto kirjoittaa että: ” Mukava ympäristö voidaan luoda vain erottamalla selkeästi eri funktiot” ja että “ vaarana on amorfinen sekoitus julkisia ja kaupallisia toimintoja sekä asuntoja, jotka yhdessä muodostava organismin, joka muistuttaa amerikkalaista kaupunkia.” (kirj.suom)


Aaltoa valistuneempana käsityksenä kaupugin olemuksesta voisi esittää esimerkiksi Jane Jacobsin ajatukset seitsemän vuotta myöhemmin. Jane Jacobs kirjoitaa kirjassaan The Death of American Cities vuonna 1961, että “kaupungeissa ei ole kyse toimintojen sijoittamisesta erillisille alueille, eikä niissä ole kyseessä epäjärjestelmällinen monimutkaisuus. Kaupungeissa on kyse järjestäytyneestä kompleksisuudesta. Kaupunki on pohjimmiltaan elävä organismi, joka sisältää moninaisia kytköksiä ja holistista käyttäytymistä. Se on kuin mehiläispesä tai muurahaiskeko, superorganismi, jolla on epälineaarisia emergenttejä ominaisuuksia.”(kirj.suom.)


Aallon suunnitelma Helsingin keskustaksi on kuitenkin monin tavoin parempi kuin voisi odottaa Aallon kirjoitusten ja ajatusten pohjalta. Ensinnäkään suunnitelmassa ei ollut kyse vanhan tuhoamisesta ja korvaamisesta uudella, kuten Corbusierin suunnitelmassa uudeksi Pariisiksi, vaan siinä oli kyse arkkitehtoonisesti ja toiminnallisesti köyhän alueen aktivoimisesta ja sen identtiteetin luomisesta. Toisin kuin Aalto itse olisi esittänyt, suunnitelman arkkitehtuurin lähtökohta ei ollut yhteisössä vaan luovan yksilön mielessä. Hänen luovuutensa ansiosta suunnitelmaa ei rasita sama homogeenisyys ja rationaalisuus, kuin esimerkiksi Corbusierin Pariisin suunnitelmaa. Aallon käyttämän muotokielen yksi leimaavimpia ominaisuuksia on mielestäni epätäydellisyys, muodot, jotka, kuten orgaaniset muodot, näyttävät jatkuvan fyysisten rajojensa ulkopuolelle. Ne viestivät liikkeestä ja luovat mielikuvia dynaamisesta ja kehittyvästä organismista. Aallon arkkitehtuurin ominaisuuksia on se, että rakennukset eivät viesti olevansa tarkoin rajattuja objekteja, vaan ne ovat pikemminkin avoimia, helposti laajennettavissa ja niiden käyttötarkoitukset helposti muunnettavissa. Aallon suunnitelmissa voidaan sanoa olevan samoja ominaisuuksi kuin luonnonmaisemassa. Luonnon maasto ja useat Aallon rakennukset sekä suunnitelma Helsingin keskustaksi kykenevät sisältämään useita heterogeenisiä elementtejä. Ne ovat avoimia, joustavia ja rikkaita. Etenkin keskustasuunnitelma rautatieaseman ja Mannerheimintien välinen Forum Triangulum houkuttelee käyttämään kuvausta urbaani maasto. Sarja rakennuksia Töölönlahden rannalla on sinällään hyvä tapa aktivoida yksi Helsingin kauniimmista alueista, mutta edes Aallon luovuus ei kykene tekemään niistä tarpeeksi heterogeenisiä ja rikkaita, vaan sarja rakennuksia muodostuu vääjäämättä monotoniseksi ja homogeeniseksi sarjaksi modernistisia monoliittejä. Hyvä ajatus olisi kenties ollut yksinkertaisesti kutsua yksittäisten rakennusten suunnittelijoiksi eri arkkitehtejä yhden sijaan. Kaiken kaikkiaan Aallon suunnitelma Helsigin keskustaksi oli nerokas ja edistyksellisempi, kuin suomalainen kaupunkisuunnittelu nykyään kykenisi tuottamaan. Esimerkiksi uusi Arabianrannan kaupunkisuunnitelma muistuttaa ranskalaista Beaux Arts ajatusmallia, eikä arkkitehtoonisesti vastaa niihin suuriin muutoksiin, joita yhteiskunnassamme on tapahtunut viime aikoina.


Tällä hetkellä pidän henkilökohtaisesti tärkeänä kehittää kaupunkisuunnittelussa erilaisia adaptiivisia direktiivejä, jotka mahdollistavat dynaamisen ja monilta osin itseorganisoituvan kaupunkirakenteen. Rakenteen, jolla on emergenttejä ominaisuuksia ja joka mahdollistaa erilaisten muuntuvien virtausten tapahtuvan esteettä. Oleellisia kysymyksiä ovat: miten voimme suunnitella kompleksisuutta, kerrostuneisuutta, joustavuutta, muuntuvuutta ja emergenssiä kaupunkiin, joka rakennetaan tyhjästä lyhyessä ajassa. Mielenkiintoisimpia ehdotuksia uudenlaiseksi kaupunkisuunnitteluksi ovat tällä vuosikymmenellä esittäneet mm. OMA ja Rem Koolhaas Parc de la Villette kilpailuehdotuksessaan ja AAGDG(Architectural Association Graduate Design Group) ehdotuksessaan Kiinan Changliu Grouping Arean suunnitelmaksi. Villetten ehdotuksessa Koolhaas konfiguroi viisi projektin pääelementtiä tai järjestelmää niin että ne paikoittain risteävät, paikoittaen ovat päällekkäin ilman että niitä yritettäisiin syntetisoida tai ennalta arvata niiden keskinäistä vuorovaikutusta. Koolhaasin projektissa merkittävää on se, että sen rikkaus ja kompleksisuus syntyy sisältäpäin useiden toisiinsa näennäisesti sopimattomien elementtien vuorovaikutuksesta. AAGDG:n suunnitelmassa nivotaan yhteen eri järjestelmiä, kuten Koolhaasinkin projektissa, mutta järjestelmien määrä on huomattavasti suurempi. Suunnitteluvälineenä he käyttivät hienosyistä värigrafiikkaa, jonka avulla ohjelmallista ja tektoonista kompleksisuutta voitiin hallita. Ideana oli luoda suunnitelma, jonka avulla kaupunki sekä näyttäisi, että toimisi, samoin kuin kaupunki, joka on kehittynyt hitaasti evoluution avulla. Tavoitteena oli luoda “urbaani valtameri”; rajaton ja koherentti, mutta kuitenkin kuitenkin kyvykäs sisältämään monia ohjelmallisesti ja tektoonisesti toisiinsa sopimattomia elementtejä.


Kun Aallon Helsingin suunnitelmaa peilaa edellämainittuja esimerkkejä vastaan se on osittain aikansa elänyt, mutta tarjoaa toisaalta yhä mielenkiintoisia arkkitehtoonisia ratkaisumalleja. Aallon käyttämä ”epätäydellinen” tai orgaaninen geometria ja kaupungin pintojen käsittely ikäänkuin ne olisivat urbaania maastoa toteuttavat monia niitä efektejä, joita kahdessa edellämainituissa suunnitelmissa haettiin. Aalto itsekin esitti epäsuorasti Hufvudstadsbladetin artikkelissaan, että arkkitehtuurin tulee kyetä antamaan mahdollisuus elämän ja tapahtumien spontaanisuudelle ja Karjalassa 1941 hän vertasi rakennustaan solukkoon, joka saattoi rajatta kasvaa. Hänen avoin ja dekoodattu kaupunkimaisemansa mahdollistaa tilan käyttötarkoituksen muuntumisen vapaasti ja epätäydellinen geometria antaa mahdollisuuden jatkossa lisätä tai poistaa elementtejä, ilman että kokonaisuus tuhoutuu. Ikävä kyllä Aallon suunnitelmaa Helsingin keskustaksi ei toteutettu ja sitä miten se olisi toiminut ja kehittynyt ajanmyötä ei loppujen lopuksi voi kuin arvailla.

  • Facebook App Icon
  • Instagram App Icon